Voiko selkäkivun kanssa elää? 

Kuvassa vasemmalla on Ville-veikko, asiakkaani, jonka kanssa olemme tehneet kovasti töitä parisen vuotta. Oikealla on sama mies, jonka kanssa emme vielä ole tehneet paria vuotta töitä.

Hän hakeutui valmennukseeni ennenkaikkea sietämättömän selkäkivun takia-niin sietämättömän, että se rajoitti hänen elämäänsä valtavasti. Ville-Veikon tarina on alla.

Välilevynpullistuma-kuntoutus ja/vai leikkaus? 

Oma taustani omien esimerkiksi selkäongelmieni kuntouttamisessa, on ilman muuta auttanut asiaani ja kannustanut hankkimaan mahdollisimman paljon tietoa ja taitoa. On aivan mieletöntä kuinka paljon näinkin haastaviin, traumaperäisiin vaivoihin voi vaikuttaa oikeanlaisella kuntoutuksella. Selän traumojen kuntoutus on yksi vaikeaimpia haasteita, sillä alkuperäinen kipu, venytys ja oikeellinen treeni tuntuvat samalta. Tässä tarvitaan ennenkaikkea vahvaa osaamista valmentajalta sekä uskoa valmennettavalta. Tällainen henkilö ei välttämättä hyödy ryhmäliikunnasta, perusliikkeistä kuntosalilla, voimistavista ja kiinteyttävistä nettitreeneistä tai juoksulenkeistä, vaan päinvastoin. Tämä onkin usein ongelma: Selkäkipujen kanssa kamppailevaa kehotetaan käytännöllisesti aina, kaikkien tahojen toimesta, treenaamaan, vaikkapa ihan painonpudotusmielessä, ja kun hän tekee niin, esimerkiksi hyväkuntoisen näköisen kaverinsa treeniohjelmalla, hän yleensä satuttaa selkänsä ja ongelma kertautuu. Tällainen tilanne on omiaan viemään taistelutahdon ja tottakai myös tuomaan mukanaan luovuttamiseen usein liittyvät muut niinkutsutut paheet, välinpitämättömyyttä muiden elintapojen suhteen.

Selkäkipua on helppo käyttää tekosyynä, joka se joko on tai ei ole - tottakai ihminen väistää kipua, oli se sitten todellista tai pelkkä mahdollisuus. Kivun varjoon voi piiloutua loppuelämäkseen, tai sitten ottaa tarkeasti selvää, mistä kipu todellisuudessa johtuu, ja mitä olisi mahdollista tehdä, jotta se lakkaisi. 

Voiko välilevynpullistuman kanssa elää?

Mietin viimeeksi tänään aamulla herätessäni sitä, osaisinko enää itse toimia toisin. Sängystä noustessa selkääni vihloi ja jalat tuntuivat menevän alta, kuten aina. Laitoin kahvin tippumaan ja tein rutiininomaisesti muutaman kymmentä liikettä, joilla pidän itseni toimintakykyisenä. Vaikka kipua tuntuu, tiedän mistä se johtuu ja tiedän myös, millä se vaimenee. Mietin sitä, kuinka kipupotilaalle sanotaan, että voi liikkua "kivun sallimissa rajoissa". Jos väistää kipua, liike pienenee pienenemistään, jolloin lopulta sitä on täysin mahdotonta toteuttaa.

Tieto siitä, että omaa vaikkapa välilevynpullistuman, saattaa ahdistaa-tai sitten olla avuksi. Jos suinkin mahdollista, suosittelen todella vahvasti selän kuvaamista sen sijaan että haetaan lääkäriltä ns. Stetson-menetelmällä annettu diagnoosi, sairauslomaa ja ibuprofeiinia. Nykyään on olemassa magneettikuvaukseen erikoistuneita yrityksiä, jotka kuvaavat selän(kin) todella edullisesti, jonottamatta. Nykytietämyksen mukaan itseasiassa todella suurella prosentilla ihmisistä on yksi tai useampia välilevynpullistumia, mutta vain osa kärsii niiden aiheuttamista oireista-se onkin ehkä enemmän ihmisen ominaisuus kuin sairaus.  

Jos poltat sormesi vaikka kuumalla levyllä, se on todella kipeä mutta tiedät, mistä kipu johtuu, tiedät, että se paranee kun hoidat sitä, ja että sormea todellisuudessa voi käyttää, vaikka se tekeekin kipeää.

Minulla itselläni on diagnosoitu noin 15 vuotta sitten kaksi sellaista välilevynpullistumaa, jotka ensin aiheuttivat sietämätöntä kipua, sitten jossain vaiheessa en enää tiennyt, missä jalkani olivat ellen katsonut niitä peilistä esimerkiksi tunteja ohjatesssani.  Lääkärit ilmoittivat minulle, etten enää koskaan kävele, ellei niitä leikata. Kuitenkin, kuten useimmiten, onnistumisprosentiksi annettiin noin 50%. Fifty-fifty sille auttaako leikkaus asiaa vai pahentaako sitä. Myös halvaantumisen riski oli olemassa. Toimintaohjeeksi annettiin lepoa ja Burananvetoa. 

Tämä suivaannutti minut, koska insinöörinä aloin jo tuolloin oivaltaa, että tilaani on jokin konkreettinen syy (tietysti manaamani huonon  onnen lisäksi, josta jotkut kaltaiseni tottakai  myös kärsivät), ja aloin melko agressiivisesti opiskella lisää ihmisen fysiologiaa ja anatomiaa. Halusin ymmärtää ja tietää miksi. Päättelin, miten välilevyt ovat tulleet pois paikoiltaan, otin selvää mitä materiaalia ne välilevyt oikeasti ovat, mihin ne on tarkoitettu,  ja päättelin, miten ne menevät takaisin sinne mistä tulivatkin. Voimalla. Vammat aiheuttanut voima oli väärään suuntaan, ja itse harjoittamani vastakkaiseen.

Kävelen tänäkin päivänä, eikä selkääni ole koskaan leikattu. Tämä ei ole itsestäänselvyys, vaan vaatii minulta päivittäistä harjoittelua. Mieluummin kuitenkin treenaan päivittäin kuin olen liikuntakyvytön yhtään päivää. Olin sitten mökillä, hotellissa, laivalla tai vaikkapa kotona. Joskus olen ollut jonkun ystäväni tai perheeni luona kylässä, tai joku on yöpynyt minun luonani, he ovat aamulla siinä jossain lattian nurkassa jumpatessani tiedustelleet, pitääkö minun tosiaan ihan aina treenata. Kyllä pitää, ja tässä tapauksessa on myös turha sanoa kenellekään mitään "minun kengissäni kävelemisestä", koska en kävele niissä itsekään ellen tee harjoituksiani. Joka ikinen päivä minä teen harjoitteeni, koska haluan joka ikinen päivä olla kykeneväinen liikkumaan omin avuin.  Valinta on minun.

Ville-Veikon tarina

Lähtötilanne oli melko surkea, sillä mies kärsi toistuvista, selkävaivoista johtuvista sairauslomista ja onnistuneen selkäleikkauksen jälkeen hetkellinen hyvä olo oli taas alkanut huonontua ja kivut palata.

Kivuilla oli Ville-Veikon elämään suuri vaikutus, sillä ne sekä niistä johtuvat asiat, mm. istumisen mahdottomuus, liikkumisen vaikeus ja normaalien, arkisten asioiden hankaloituminen olivat läsnä kaikkialla ja koko ajan.

Kun tapasimme ensimmäisen kerran, Ville-Veikon selkä oli niin kipeä, ettei hän pystynyt edes istumaan, saatikka suostunut kokeilemaan korjaavia harjoituksia, joita olisin niin mielelläni hänelle halunnut antaa tilanteen välittömäksi helpottamiseksi. Ennen niin urheilulliselle miehelle tilanne oli kestämätön. Hän oli vihainen, pettynyt aiempaan kuntoutukseensa ja luonnollisesti tästä johtuen ennakkoluuloinen.

Onneksi hän kuitenkin uskalsi aloittaa, luottamus minuun ja osaamiseeni, kuten myös valoisampaan tulevaisuuteen rakentui vähitellen, eikä miestä enää tunnista samaksi - vuoteen on mahtunut asioita, jotka tuntuivat alkuun vain kaukaisilta haaveilta, kuten laitesukellusta, laskettelua, pitkiä lentomatkoja joiden jälkeen ei olekaan enää melkein halvaantunut, ja tietysti sitä arkea, istumista neuvotteluissa, automatkoja ympäri Suomea, pitkiä työpäiviä, remonttihommia.

Nämä asiat olisivat voineet jäädä toteutumatta.

Ville-Veikko valitsi toisin, ja kuten hän toteaakin, "On hyvä ja energinen fiilis. Olen valmis panostamaan omaan treeniin osaavan Personal Trainerin kanssa vaikka koko loppuelämäni, terveys ja kivuttomuus ovat ehdottomasti sen arvoisia!"