Kahden lapsen äidin tarina keskivartalon ja lantionpohjan kuntoutuksesta

Kiitos Sinulle luottamuksestasi ja rohkeudestasi kirjoittaa tarinasi julki, tiedän että se oli vaikeaa. Jutusta on poistettu paikkakunnat ja vuosiluvut asiakkaan yksityisyyden turvaamiseksi. 

Mietin tosi pitkään, viitsinkö kirjoittaa auki tarinaani, kun tuntuu että maailmassa on suurempiakin murheita kuin minun vartaloni, mutta päätin kuitenkin kertoa omista kokemuksistani jotta joku muukin ymmärtäisi ettei ole ainoa. Ja Sara aina sanoo ettei menneisyydelle kuitenkaan mahda mitään.

 
Jätimme mieheni kanssa vauvanhankintakeskustelun aika myöhäiselle iälle (tai tätä sain kuulla terveydenhuollossa), koska tapasimme kun olimme kolmekymppisiä, ja kummallakin oli töissä melkoisen kiire. Kun päätimme sitten tehdä vauvan, kävi ilmi, ettei se onnistukaan aivan noin vain. Lyhyesti kerrottuna suunniteltu vauvavuosi kaatui kahdesti, eli sain kaksi keskenmenoa kahden vuoden sisällä, "onneksi" raskaudet olivat vasta varhaisessa vaiheessa, mutta totta kai molemmissa tapauksissa tuntui siltä, että vika oli minussa, aivan sama mitä sanottiin. Koin tietysti että minua syytettiin vanhuudesta ja stressistä ja mitä näitä nyt on, googlaaminen ei ainakaan auttanut asiaa.

 
Lopulta kuitenkin raskaus jatkui, ja tilanne alkoi näyttää valoisammalta-uskalsin jo ensin katsella ja sitten hankkia vauvan tarvikkeita, sisustaa kotiamme hiukan uudelleen ja haaveilla vauva-arjesta. Minulla oli tuntemuksia ja kipuja joita pelästyin niin paljon että menin alussa päivystykseen, jossa kehotettiin vain rauhoittumaan ja vähentämään työtaakkaa. Teen töitä lähinnä päälläni eli istun koneen ääressä, joten minusta tuollainen kommentointi oli hiukan outoa, ja kun yritin vähentää työntekoa, aloin stressata siitä etteivät työt etene ja ahdistuin.

 
Raskaus kuitenkin jatkui ja vatsa kasvoi ja siitä olin onnellinen. Jätin kaikki liikuntaharrastukseni pois varmuuden vuoksi, koska minulle suositeltiin lepoa neuvolan toimesta. En voinut erityisen hyvin raskausaikana, varsinkaan alussa, mutta kestin sen koska vauva oli erittäin haluttu ja minulla oli sellainen käsitys, että se kuuluu raskauteen. Sain vinkkejä raskausdiabeteksen välttämiseen, ja tietysti ystäväni joilla oli jo lapsia, neuvoivat parhaansa mukaan, vaikken edes neuvoja aina pyytänyt. Noudatin varmuuden vuoksi neuvolan antamaa ruokavaliota ja lepäsin, vaikka koin, että tarvitsisin mieluummin liikettä. En uskaltanut liikkua, ettei vauvalle kävisi mitään pahaa. Kun vatsa oli jo melko suuri kokooni nähden (olen aina ollut hoikka ja pituuskin on alle 160cm), aloin kärsiä päivittäisestä selkäkivusta, ja oudosti myös ensin käsivarsien puutumisesta ja sitten koneella kirjoittaminenkin sattui. Aamuisin ja jopa öisin herätessäni käteni olivat aivan tunnottomat, kuin olisin nukkunut niiden päällä. Närästystä, hengästymistä, mitä näitä nyt oli-jotenkin erityisen paljon jäi kaivelemaan mieheni heittämä "Sun perse on hävinnyt!" -kommentti, muutenkin **tutti koko ajan ja tyyppi vaan kettuilee, kokeilisi itse olla edes päivän raskaana, synnytyksestä nyt puhumattakaan! Pelkät liitoskivut olivat aivan helvetistä kotoisin. Kuten myös kusipää mieheni.

 
Vauva oli tärkein, ajattelin että kun raskaus on sitten onnellisesti täysiaikaisena ohi, kehoni palautuu ennalleen, niinhän kaikille muillekin on käynyt. En halunnut riskeerata yhtään mitään, saatikka lähteä salille kyykkäämään jotta mieheni hiljenisi.

 
Synnytyksen lähestyessä minulle suositeltiin vauvan asennon ja kapean lantioni vuoksi suunniteltua sektiota, mutta kun olin jo kauan sitten jutellut aiheesta äitini kanssa, joka synnytti kaikki lapsensa alateitse, kieltäydyin. Olin päättänyt hoitaa homman kunnialla loppuun saakka, ja luin monesta paikasta että sektio ei ole oikea synnytys ja vauva jää jostain paitsi jos ei pääse syntymään luonnollisesti. Minähän en ollut koskaan oikeasti synnyttänyt valmista vauvaa joten halusin tehdä kaiken oikein.

 
Synnytys kesti todella kauan, ikuisuuden (oikeasti kuulemma noin 20 tuntia joka ei kuulemma ole edes kauaa), en muista siitä juuri mitään, koska suostuin yllättäen jossain kohtaa puudutukseen ja lääkkeisiin, kipu oli aivan infernaalinen ja kesti KAUAN. En varsinaisesti halua ajatella koko asiaa enää, sanottakoon vaikka että repeytymisiltä ei vältytty. Pääasia kuitenkin oli vauva-hän oli terve, hiukan pienempi kuin oli sanottu, eli ihan normaali noin 3600g ja 50cm, mutta hän oli hiukan hankalassa asennossa syntyessään eivätkä paikkani ihan riittäneet kestämään synnytystä. No, kaikki tämä tietysti kuuluu raskauteen ja synnyttämiseen, näin kätilö sanoi.

Kun olin sairaalassa menossa ensimmäistä kertaa vessaan synnytyksen jälkeen, kauhistuin-en tahtonut päästä itsekseni ylös sängystä enkä kävelemään parin metrin matkaa ilman tukea. Vessassa kauhistuin vielä enemmän, jalkovälissäni näkyi jotain mitä ei aiemmin siellä ollut, jotain punaista kudosta. Tämä kuulemma oli emättimen laskeumaa, joka kuuluu vaikeaan synnytykseen. No, mutta vauva oli kunnossa, josta olin ja olen kiitollinen, tietenkin. Minun tuli vain hyväksyä se että sillä on vaikutuksia kehooni.

 
Vauva-arki meni kuin sumussa, onneksi hän nukkui ihan hyvin eli parikin tuntia putkeen. Alapääni oli niin kipeä että aloin pelätä juomista ja syömistä (ulostamisesta en haluaisi edes puhua mutta pakkohan sekin on mainita että tuntui etten saanut suolta tyhjäksi, vaan minun piti ÄLÄ LUE JOS VOIT HELPOSTI PAHOIN painaa emättimen, joka oli todella kipeä, aivan riekaleina, kautta painaa uloste ulos. Kun en juonut, en voinut imettää. Kun join ja väkisin söin, olin vaikeuksissa vessassa tai varsinkin jos vessaa ei ollut näköpiirissä. En uskaltanut lähteä kauhean kauas kotoa, koska minulla piti olla aina rauhallinen vessa lähellä.

Jälkitarkastuksessa lääkäri totesi kaiken olevan ihan normaalia ja kehotti olemaan onnellinen kun vauva on terve.

Normaalia oli siis se, että jos menin kontalleni tai jopa kumarruin tai yritin imettää tai nukkua kyljelläni, vatsassa navan yläpuolella mutta ihon alla olevasta aukosta tuli jotain pihalle (lääkäri sanoi että "Työnnät sen vain takaisin), normaalia oli että emättimeni oli vähän kehon ULKOPUOLELLA, normaalia oli etten voinut ulostaa kunnolla, ulkonäöstä nyt puhumattakaan. Minulla diagnosoitiin synnytyksen jälkeinen masennus kun yritin käydä kertomassa näistä ongelmistani jotka tuli hyväksyä. Tämä sai minut raivon partaalle, jos joskus olinkin masentunut niin keskenmenojeni jälkeen, en nyt ainakaan siksi että vauvani on syntynyt, olemassa ja elossa!

En voinut ymmärtää miten minulle on käynyt näin, olenhan aina pitänyt itsestäni huolta ja liikunta on aina ollut minulle henkireikä. Luulin että kroppani kestäisi raskauden kuin vettä vain, tai oikeastaan ajattelin tietysti sitä että raskaus kestäisi, en tajunnut että minulle voisi käydä jotain tällaista.

 
Asiasta ei voinut oikein puhua kenellekään tuttavalleni koska a) vauva on hengissä B) olin hoikka ja hyvännäköinen (HAH!) joten mitä minä valitan, kun jotkut toiset taas ovat lihavia sen lisäksi että heillä on löysä ja toimimaton keskivartalo. Kävin äitiysfysioterapeutilla jota joku suositteli, mutta se nyt oli lähinnä kallis vitsi, fysioterapeutilla itsellään oli pyöreä vatsa ja erkauma ja hänkin sanoi "ettei sille oikeastaan tarvitse tehdä mitään, koska se kuuluu asiaan", lantionpohjasta katsoi jotain ultralla että on laskeuma, ei kyllä näyttänyt kuvaa minulle, ja antoi jotain monisteita. En tuntenut mitään tapahtuvan käynnin aikana, enkä seuraavankaan käynnin aikana joten aika epätoivoinen olo siitä jäi. Ei kiinnostanut pimpinpuristelut kun ainoa tunne siitä koko alueesta oli kipu ja kelvottomuus.

 
Päätin lopulta ottaa yhteyttä yksityiseen plastiikkakirurgiseen sairaalaan, joka on erikoistunut juuri vatsan alueen korjausleikkauksiin. Sainkin ajan melko pikaisesti, ja minut otti vastaan sairaanhoitaja, joka oli jo hiukan kypsemmässä iässä oleva nainen, ilmeisesti paikan omistaja, todella miellyttävä ja rauhallinen, kun itse olin lähinnä hysteerinen. Hän kuunteli asiaani, tarkasteli vatsaani ja oli myötämielinen, ja mietinkin siinä että nyt lopultakin saisin apua kaikkiin vaivoihini vaikka se tietysti maksaakin lähemmäs 10 000 euroa, jota varten olin jo laskenut ottavani rahoituksen, jota kyseinen sairaala leikkausmaksuihin tarjosi.

Kauhukseni hän kuitenkin kertoi, etteivät he suostu leikkaamaan naisia, jotka vielä imettävät, koska lopputulos ei olisi kuitenkaan halutun lainen hormonaalisista syistä.

 En ollut uskoa korviani, minä tarjosin heille rahaa palvelusta jota he myivät eikä hän suostunut ottamaan minua potilaaksi! Hän rauhoitteli minua ja suositteli vielä yhtä henkilöä avukseni, ei fysioterapeuttia vaan sellaista henkilöä, joka oikeasti ymmärtää kehon toimintaa ja toimimattomuutta ja tietää kuinka sen saa kuntoon. Sain tämän tyypin yhteystiedot ja kehotuksen olla yhteydessä joskus VUODEN päästä jos leikkaushoito tuntuisi vielä ajankohtaiselta.

Usko kuntoutumiseen oli tässä kohtaa about nolla mutta vihoissani päätin soittaa tälle "asiantuntijalle" saman tien kun lähdin pettyneenä kotiin päin. Hän vastasi ja kuunteli vuodatustani rauhassa, kysellen kaikenlaista sellaista, mitä kukaan muu ei ollut edes arvannut kysyä, ja kertoi pintapuolisesti, kuinka hänen mielestään tällaiset haasteet voitaisiin selättää. Tästä hiukan hämmästyneenä sovin hänen kanssaan tapaamisen, jonka hän vieläpä kertoi olevan omista syistään maksuton-melko erikoista kun olin jo maksanut yli tuhat euroa sellaisista vastaanotoista, joista ei jäänyt muuta käteen kuin paha mieli.

Sovimme tapaamisen ihan paikan päälle, vaikka en asukaan samalla paikkakunnalla.  Tarjolla oli myös etävastaanotto mutta halusin että hän todella näkee mistä on kysymys. Yllätyin ihan ensi siitä, että hän halusi keskustella asiastani vaikka olin jo lähettänyt taustatietoni, mutta keskustelun jatkuessa tajusin, että hän yrittää kertoa minulle, mistä vaivani johtuvat, ja miten niitä voitaisiin alkuun helpottaa ja sitten korjata kokonaan. Hän testasi erkaumani (noin 8 cm korkea ja leveimmältä kohdalta noin 5 cm) ja opetti kuinka voin tehdä sen itsekin  edistyksen toteamiseksi, superoksettavasti kädellä pitää koskettaa vatsaa mutta myöhemmin pystyin jo tekemään sen itsekin.

Piirroksia, kuvia, hän näytti myös juttuja tekemällä itse niitä omalla kehollaan, ja kuvasi minua tekemässä liikkeitä, joiden ajattelin olevan minulle todella helppoja. Olin aivan mind blown koska kukaan ei ollut kertonut jalkojen ja käsivarsien asentojen liikuttavan keskivartaloa ja lantionpohjaa! Kun itse siinä kokeilin vaikka vetää lapoja alas hänen ohjeillaan, oikeasti TUNSIN miten keskivartaloni reagoi, pitkästä aikaa!

Tästä alkoi valmennussuhde, joka aikana olin ensin melkoisen liekeissä kun aivan selvästi sain lihaksia heräämään, jopa vieläkin kipeänä olleet ranteeni alkoivat parantua todella nopeasti, siis päivissä, niskasta nyt puhumattakaan. Välillä minulle tuli outoja kipuja outoihin paikkoihin, mutta sain aina selityksen, yleensä ennen kuin niitä edes tuli. Välillä tuntui ettei mitään tapahdu, että uurastan turhaan (treenasin siis ihan_joka_päivä, mutta lyhyen aikaa kerrallaan, näin oli kuulemma parempi kropan ja ihan arjen pyörittämisen kannalta), mutta kun minua sitten muistutettiin siitä, ettei jokin nyt jo ihan itsestään selvä liike ollut onnistunut alun perin ollenkaan, piristyin. 

Yritin ymmärtää sen faktan että jos jotain liikettä ei ole tehnyt tai jotain lihasta käyttänyt, se on ihan sama kun vaikka jalka olisi ollut kipsissä eikä toimi kunnolla kun kipsi otetaan pois.

Tämä tarina olisi pitänyt kirjoittaa jo vuosi sitten koska en enää muista kunnolla, miten epätoivoinen olin. En muista enää kunnolla, että minun piti ennen esimerkiksi painaa napaa ja sen yläpuolta sisään kädellä, enkä muista enää, että pahimmillaan minun piti maata kyljelläni vessan lattialla painelemassa itseäni sisältä päin, jos halusin ulostaa (tämä johtui kuulemma lantionpohjan takaosan spasmista joka oli jäänyt päälle synnytyksestä enkä ollut osannut sitä rentouttaa, kiitos siis tästäkin täysin järkeenkäyvästä tiedosta valmentajalle!). En enää muista miltä tuntui kun en tuntenut keskivartaloani enkä lantionpohjaani. Uskomatonta, miten nopeasti keho oikeasti korjaantuu kun sitä osaa korjata. Samalla korjautuvat myös ajatukset. Vähän hitaammin mutta kuitenkin.

Sen kuitenkin muistan että tämä kaikki vaikutti erääseen tosi tärkeään asiaan, eli toisen lapsen hankkimisen ajattelemiseen. Syyllistin itseäni siitä että pelkäsin menettäväni taas kehoni hallinnan ja ulkonäön, enkä sitä, että pelkäsin menettäväni taas vauvan.

Nyt olen kuitenkin jo kahden lapsen äiti, ja todella luottavainen oman kehoni suhteen-raskaus meni aivan eri tavalla, paljon paremmin, liikuin koko ajan ihan loppuun saakka sovelletuilla treeneillä, kipuja ei ollut käytännössä lainkaan, ja synnytys oli oikeasti helppo-kätilötkin sanoivat että osasin synnyttää todella hyvin :D Ai niin, se alapään  "laskeumakin" tai mikä se nyt sitten lopulta oli, hävisi alun perin kolmessa kuukaudessa treenien aloittamisen jälkeen eikä tullut takaisin kuin pariksi päiväksi toisen synnytyksen jälkeen.
Arpia vatsassa on, mutta ne hyväksyn koska minulla on kaksi tervettä lasta.

Leikkauksia ei siis tarvittu, ja olisin varmaankin nyt tullut katumaan varsinkin sitä, etten olisi ehkä koskaan saanut toista lasta jos olisin aikoinani mennyt johonkin toiseen plastiikkakirurgiseen sairaalaan, jossa leikkaus olisi suostuttu tekemään.

 
Kiitos ja valtavan lämmin suositus siis Saralle, treenit jatkuvat yhä vaikkemme enää niin usein näekään <3

Nainen, 41 vuotta

HANNAN TARINA

Hanna Gullichsen kävi valmennuksessani kaksosraskaudensa jälkeen, hänen kokemuksiaan löydät täältä.