Kuinka päästä irti lihavuuden otteesta?

Minun (lyhennetty) tarinani ja ajatuksiani lihavuuden syistä ja seurauksista

Näin Suomen talven pimeydessä ja sitä leikkavan juhlakauden aikaan monella on ongelmia elämän- ja muunmuassa sitä kautta myös painonhallinnan suhteen rutiinien muuttuessa.

Ennen kesää, joulupyhien jälkeen, salit ja muut liikuntapaikat täyttyvät Uuden Elämän aloittajista ja ihmisten mielet hienoista, terveellisempään tai jollain muulla tavoin parempaan elämään kohdistuvista ajatuksista, odotuksista ja toiveista. Kukapa meistä ei joskus olisi tässä tilanteessa ollut, tehnyt karkkilakkoa, viettänyt tipatonta tammikuuta tai hankkinut korttia uuden harrastuksen pariin. 


Jossain kohtaa kuitenkin tapahtuu jotakin, mihin tällainen toiminta tyrehtyy, sillä muutenhan me kaikki olisimme ihannepainoisia, omaisimme täydellisen terveelliset elämäntavat ja myös liikuntapaikat olisivat ääriään myöten täysiä joka päivä, lisää rakennettaisiin.

Jokaisella ihmisellä minkä tahansa käyttäytymisen muokkaaminen vaikeutuu sitä mukaa kun päiviä ja sitä kautta kokemuksia kertyy mittariin. Ylipainoon ihmisellä vaikuttaa monen moni tekijä, kuten asuinympäristö, saatavilla olevan ravinnon määrä laatu, geenit ja muut perintötekijät, sairaudet ja niin edelleen.

Minä olen laihduttanut pahimmiltani noin 90 kiloa. 

Minulla itselläni on sellainen genetiikka, että lihon erittäin helposti. Toki myös lihasmassaa kertyy kohtuullisen vaivattomasti, mutta sitä vastaan en ole varsinaisesti koskaan lähtenyt taistelemaan. Minulle on aina lapsesta saakka satoja, ellei tuhansia kertoja, joko perheenjäsenten, koulutovereiden, opettajien, terveydenhuollon ammattilaisten tai täysin tuntemattomien ohikulkijoiden toimesta ilmoitettu joillain sanoin, että minä olen heitä häiritsevällä tavoin ylipainoinen ja ehdotettu keveämpää ruokavaliota sekä liikunnan lisäämistä. Kuten vaikkapa "Hei läskiponttooni, lopeta se pullan mussuttaminen ja juokse". Variaatioita on useita. Onkin hienoa, että kanssaihmiset huolehtivat tuolla tavoin toisten terveydestä.

Minulla huomattavan ylipainon kertyminen alkoi jossain kohtaa ala-astetta. Olin 10-vuotiaana samanpituinen kuin tänäkin päivänä, muutenkin hiukan normaalista poikkeavan rakenteen omaava ja eri näköinen kuin tuolloin geneerinen imatralainen lapsi, sillä isäni ei ollut suomalainen. Äiti jaksoi aina kannustaa minua, kertoi että olen kaunis, ja että jonain päivänä minä kasvan pituutta niin paljon, että lapsenpyöreyteni katoaa, kuten hänelle oli tapahtunut. En kuitenkaan koskaan saavuttanut tarvittavaa yli 200cm:n pituutta, ja aloin uskoa enemmän ympäröivää maailmaa kuin äitiäni, koska äitejä on vain yksi, ja muita ihmisiä niin kovin paljon. Koska minulle kerrottiin, että olen läski, minusta tuli läski. Ei toki aivan itsestään, vaan opin, kuten kotona olikin jo valmiiksi opetettu, syömään jokaisen tunteen takia ja niitä varten.

Koska oivalsin, että olen hyvin vääränlainen, pyrin toki muuttumaan. Koska kaupan muotivaatteet eivät minulle mahtuneet, äiti ompeli minulle samankaltaisia vaatteita kuin muillakin, mutta eiväthän ne olleet samoja, vaan erilaisia. Yritin lopettaa herkkujen syömisen, syödä yleensäkin vähemmän. Ruokailutilanteet, joissa oli muita läsnä, kuten perheeni päivälliset, kouluruokailu ja vaikkapa syntymäpäivät alkoivat muuttua hyvin ahdistaviksi. Pyrinkin aina tuolloin varomaan, mitä laitan suuhuni, vaikka viesti oli yleensä ristiriitainen: (Jonkun muun täyttämä) lautanen oli syötävä tyhjäksi niin kotona kuin koulussakin, kaikkea oli maistettava, muuten sain kuulla olevani kiittämätön ja nirso. Kirjaimellisesti samaan aikaan kuitenkin joku malttoi mainita siitä, että syön liikaa ja olen liian lihava, tai ainakin sellaiseksi tuota menoa muuttumassa. Koska olin jo oppinut käsittelemään pahaa mieltäni syömällä, herkkujen välttäminen oli vaikeaa. Koska muiden nähden syöminen oli tukalaa, aloin syödä salaa. Ruuan ja syömisen piilottelusta tulikin minulle aivan oma harrastus.

Liikuntani jäi vähiin, vaikka olinkin alunperin siinä hyvin lahjakas-aina kun liikuin, minulle naurettiin, koska olin lihava, ja eiväthän lihavat osaa eivätkä voi liikkua. Jo ala-asteella oltuani poikkeuksellisen hyvä valtakunnallisessa jumppaohjelmassa, Jumppäkärpäsessä, josta oli tarkoitus lähettää kouluista ikäryhmänsä paras osallistumaan koulujenvälisiin kilpailuihin, sain kuulla sivukorvalla liikunnanopettajien juttelevan keskenään "..sääli että tuo Sara on niin kauhean lihava, eihän sitä voi mihinkään lähettää". Koska olin erittäin hyvä myös pallopeleissä, minut lähetettiin kyllä mm. koulujenvälisiin koripalloturnauksiin hyökkääjäksi, mutta näitä tilanteita aloin myös pelkäämään, sillä huutokuoro muiden koulujen oppilailta katsomossa oli melkoisen julma, vaikka kuinka yritin olla pieni ja laiha puristavissa sukkahuosuissani jumppavaatteiden alla. Aloin himmata tekemisiäni liikuntatunneilla ja syömään lohduksi enemmän, olin nauttinut liikunnasta mutta se sai nyt jäädä, koska en muiden mielestä ollut siihen kelvollinen.

Yläastetta pelkäsin kuin ruttoa, ja aivan syystä-kiusaaminen yltyi niin aggressiiviseksi, että pinnasin koulusta ja keskiarvoni laski tästä syystä 9,9:stä 8,9:n seitsemännen luokan syksyllä. Sen sijaan söin herkkuja aivan koulun lähellä, kotonani. Eräänä päivänä olin kuitenkin koulussa, ja välitunnilla päätin kerrankin istuutua muiden lailla koulun pihalle, nojaamaan koulun seinää vasten. Kun kello soi, muut lähtivät kuuliaisesti tunnille, kun taas minä en päässyt ylös maasta. Olin kertakaikkiaan liian lihava liikkumaan kuin ihminen. Muilla toki oli hauskaa heidän seuratessaan epätoivoisia ylöspääsypyrkimyksiäni koulun ikkunoista käsin.

Uutenavuotena aloin laihduttaa, senkin salaa. Jumppasin ja tanssin huoneessani, ryhdyin kasvissyöjäksi koska siten oli mahdollista kieltäytyä kouluruuasta ja elää pelkällä näkkileivällä. Olin lukenut lehdestä että iltakuuden jälkeen syöminen lihottaa, joten lopetin sen. Aloin hiihtää, pimeän aikaan, ettei kukaan näkisi minun tekevän niin ja pitäisi minua pilkkanaan. Näin nälkää ja liikuin koko ajan enemmän, aina poissa muiden silmistä. Vaa'alla kävin joka aamu ja joka ilta, ja monasti nälissäni yölläkin. Koska lihavan tytön vaatteeni olivat koko ajan samat, kukaan ei tietenkään huomannut uutta salaisuuttani. Liikuntatunnilla toimin kuten ennenkin, eli en ollenkaan. Kun olin laihtunut kolmisenkymmentä kiloa, aloin käydä salaa Imatran Urheilutalolla aerobicissa, maksoin sen karkkirahoillani. Opin sieltä liikkeitä, joita saatoin totetuttaa monikymmenkertaisesti kotonani. Lopulta pyysin äitiäni ompelemaan minulle trendikkäät salihousut ja topin, ja aloin käydä salilla paikallisen voimanostajan opeilla. Sain kouluun uudet lenkkarit, joilla aloin juosta iltaisin, tietysti salaa. Yöllä käytin äitini vanhaa, leveää vyötä, koska olin jostain lehdestä lukenut sen kaventavan vyötäröä. Jumalan kiitos tuolloin ei ollut olemassa internetiä kaikkitietävine neuvoineen!

Tottakai laihduttaminen ja liikunta kasvoi sairaalloisiin mittoihin, olinhan jo valmiiksi sairas-nähdäkseni jokainen hyvin ylipainoinen ihminen on syömishäiriöinen, sillä ei ihmisen kuulu olla ylirasvainen. Olen tietenkin sellainen henkilö, jolla on taipumusta addiktioihin, huumeita ja uhkapeliä en ole tohtinut edes kokeilla kyseisestä syystä.

Onkin surullista, että lihavuutta ei käsitetä sairaudeksi. Tuskin kukaan tarjoaa toipuvalle alkoholistille yhtä drinkkiä, koska eihän se nyt ketään humalluta. Sen sijaan lihavalle ihmiselle, joka yrittää vältellä sokeria ja laihduttaa, tarjotaan kyllä yksi suklaakonvehti, koska ei yksi suklaapala ketään lihota. Lihava addiktoitunut ihminen saa tuosta yhdestä konvehdista kimmokkeen, joka johtaa taas uuteen ahmimiskierteeseen. Eihän kukaan ole lihava, ellei syö liikaa. Kuten kukaan ei ole alkoholisti, ellei juo liikaa viinaa, hallitsemattomalla tavalla. 

Valkoinen vehnäjauho on kuin heroiinia addiktiosta kärsivien aivoille

Eräällä asiakkaallani on akilleenkantapäänään pulla ja leipä. Meillä on ollut joskus voittoja, joskus tappioita asianhallinnan kanssa. Jokainen kerta kun hän on sortunut hallitsemattomaan ahmimiseen, syynä on ollut se, että hänen ystävänsä on tarjonnut hänelle pullaa, josta hänen on ollut mahdotonta maanittelun tähden kieltäytyä. Tiedustelin häneltä, miltä nämä pullaa tarjoavat ystävät näyttävät, ja hän totesi kaikkien olevan hyvin ylipainoisia. Tämä tuo mieleeni läheisen Lidlin edustan, Sörnäisten Kurvissa-siinä hengailee päihderiippuvaisia, osa täriseviä ja hampaattomia, osa vielä lähes ihmisen oloisia. Ottaisitko sinä huumeita tuolta tärisevältä hampaattomalta narkomaanilta? Haluaisitko tulla hänen kaltaisekseen?

Itse taistelen addiktiotani vastaan tiedolla. Olen hankkinut tietoa siitä, miten ihmisen aineenvaihdunta teoriassa toimii. Olen opiskellut kaiken ruuasta, jotta voisin kääntää sen valtavan vahvan otteen, joka sillä on minuun, voitokseni. Osaan valmistaa herkullista ruokaa, jonka syömisestä en koe huonoa omaatuntoa, ja se maistuu muillekin. Minun ei tarvitse allevivata sitä, että ruoka ja painonhallinta on minulle pakkomielle. Lähipiirini on jo onneksi tämän ymmärtänyt, ja muille asia ei varsinaisesti kuulu. Minä tiedän etten voi nauttia tiettyjä asioita, kuten sokeria, koska se johtaa kohdallani ahmimiseen. Koko perheeni on samanlaista väkeä. Opittua ja geneettistä, eittämättä.

Olen keskustellut satoja tunteja ylipainosta kärsivien asiakkaideni kanssa, ja kaikkien tausta juontaa lapsuuteen ja nuoruuteen. Olemme ensimmäinen sukupolvi, jonka äideillä on ollut esimerkiksi Painonvartijoiden opit tiedossaan. Kotona äiti on usein ääneen moittinut itseään ja yleensä myös jälkikasvuaan lihavaksi, oli se totta tai ei, ja ollut toistuvasti laihdutuskuurilla. Monet asiakkaani ovat jo noin kymmenenvuotiaana olleet kaalikeittodieetillä ja laskeneet pisteitä tai kaloreita. Oikea herätys alkaakin yleensä tulla siinä kohtaa, kun huomaa puhuvansa samoja asioita omille lapsilleen. Ruoka on muuttunut Suomessa hyvin lyhyessä ajassa välttämättömästä ravinnosta monen moneksi muuksi asiaksi, syyllisyyden lähteeksi, diivailuksi,  rakkaudenosoitukseksi ja niin edelleen.

Olisikin tärkeää myöntää itselleen, milloin tilanne on hallitsematon, ja miettiä, millainen tilanne olisi oikeasti hallittu-järjellä, ei tunteella. Mikäli voit huonosti kehosi koostumuksen takia, sille pitää tehdä jotain. Kukaan meistä ei haluaisi satuttaa tai sairastuttaa läheisiään, rakkaitaan, omaa kumppaniaan tai lapsiaan. Jos voit itse huonosti, se heijastuu ympäristöösi, väistämättä läheisiisi. Näiden läheisten ihmisten olisi myös todella ymmärrettävä, ettet halua olla lihava. Esimerkiksi kumppanin hyvästä sydämestä tuomat suosikkiherkkusi eivät ole rakkautta, vaan myrkkyä.

Ruoka on rakkautta silloin, kun se koostuu aineista, josta ihminen oikeasti muodostuu. Ihminen ei koostu sokerista eikä määrättömästä määrästä rasvaa. Osa ihmisistä on taipuvaisisa keräämään rasvaa, osa taas ei-jos perheessä on kummankin kaltaisia henkilöitä, on hoikan osapuolen käsitettävä, ettei toisen keho toimi samalla tavoin kuin hänen. Me, jotka kykenemme muuttamaan ravinnon helposti rasvaksi, olisimme olleet kivikaudella niitä jotka säilyivät hengissä, kun taas hoikat olisivat ehkä kuolleet talvipakkasilla. Nykyään, kun ruokaa on saatavilla vaivatta, tilanne on kääntynyt toisin päin; me lihavat kuolemme.

Tasapainon saavuttaminen on aikuisella ihmisellä usein hyvin vaikeaa. On mahdollista, ettei tällaista tilannetta ole koskaan ollutkaan. En koskaan kannusta ihmisiä laskemaan kaloreita, koska se johtaa usein taas uuteen pakkomielteeseen, ja yksikin ihminen jota voin auttaa irti pakkomielteisestä ajattelusta, on suuri voitto. Pyydän kaikkia miettimään omaa arkeaan, missä ne asiat, jotka tekevät heistä lihavia, piilevät. Kiire ei lihota. Sen sijaan kiireen aiheuttamat toimintamallit voivat lihottaa. Jos henkilö, eikä kukaan perheessä, ei osaa laittaa ruokaa, suosittelen opettelemaan sitä. Mikäli asenne tai ajanhallinta tekee tästä mahdotonta, ja noutoruoka on se, jolla perheessä eletään, etsimme ravintoloita, joista löytyy ravitsevaa, koko perheelle maistuvaa ruokaa. Kysyn, kuinka paljon perhe viettää aikaa yhdessä, ja mikä tärkeintä-miten yhteinen aika käytetään. Ovatko perheenjäsenet vain olemassa samassa asunnossa, vai onko tekeminen oikeaa kanssakäymistä, keskustelua, puuhastelua, leikkimistä, kävelylenkkejä, kenties-yhteistä ruuanlaittoa. Meillä kaikilla on saman verran aikaa käytettävissämme jokainen päivä.


 Jos itse kärsit omista tavoistasi, et varmankaan halua lastesi oppivan niitä, vielä itseäsikin nuorempana. Jos elät yksin, olet itsesi pahin vihollinen ja paras ystävä. Tee ajastasi merkityksellistä, sinulle itsellesi. Sinulla on varmasti myös ystäviä, jotka kaipaavat seuraasi ja saattavat olla myös kaltaisiasi, haluaisivat olla hoikempia ja liikunnallisempia. Tehkää asioita yhdessä. Muodosta perinteitä ja tapoja, joista oikeasti nautit-yksin tai ystäviesi kanssa.

Juhlakauden kaikkia herkkuja ei kenenkään ole pakko syödä. Niistä kieltäytyminen ei ole törkeää tai huonoa käytöstä, vaan niiden pakkosyöttäminen on. Kenenkään isoäiti ei ole käsittääkseni menehtynyt siitä syystä, ettei hänen leipomaansa piirasta ole syöty useita palasia jonkun perheenjäsenen toimesta. Jos tiedät, ettei päivän herkuttelu johda sinua syöksykierteeseen, siinä ei ole mitään vikaa. Jos tiedät, että juhlien napostelun jälkeen menet kotiin herkkukaupan kautta, harkitse vielä uudestaan. Hyvissä ravintoloissa on tämän päivän Suomessa tarjolla keveämpiä vaihtoehtoja, niiiden valmistaminen vain haastaa kokkia astetta enemmän, mutta se on hänen työtään, hän on ammattilainen. Kukaan ei tunne sinua niin hyvin kuin sinä itse. Käännä se voimaksesi.

Lihavuus ei ole hauskaa.  Lihavuus on niin henkisesti kuin fyysisestikin halvaannuttava tila, josta et haluaisi rakkaasi kärsivän.  Älä siis kärsi siitä itsekään, menetät niin paljon.

P.s. Jopa kuvassa oleva. edesmennyt koirani kuoli siksi, että olin liian laiska ja lihava viemään sitä ulos. Se jäi auton alle karattuaan haukkumaan traktoria. Eräs surullinen esimerkki lihavuuden kerrannaisvaikutuksista.